Kaikkien huomio oli kaupungin rikkaimmassa naisessa, Eleonoorassa. Hän seisoi avoimen arkun vieressä suorana ja liikkumattomana, kasvot kylminä kuin kivi, aivan kuin suru ei voisi koskaan koskettaa häntä. Hän näytti vahvalta, arvokkaalta… ja pelottavalta.
Kukaan ei uskaltanut lähestyä häntä.
Arkussa makasi hänen miehensä, Viktor. Mies, joka rakensi valtavan omaisuuden, nosti toiset huipulle ja murskasi monet alleen. Hän sai aina tahtonsa läpi. Nyt ensimmäistä kertaa hän oli täysin hiljaa.
Silloin salin takaosassa liikahti jokin.
Ovi avautui hitaasti, ja sisään astui laiha pieni poika repaleisissa vaatteissa. Hänen kenkänsä olivat mudassa, kasvot likaiset ja hiukset takkuiset. Hän näytti siltä kuin olisi tullut aivan toisesta maailmasta.
Kaikki kääntyivät katsomaan.
Poika ei vilkaissut ketään. Hän käveli hitaasti suoraan arkun luo. Surijat väistyivät hänen tieltään kuin näkymätön voima olisi pakottanut heidät sivuun.
Eleonooran kasvot jännittyivät.
– Kuka päästi tämän lapsen sisään? – hän sihahti.
Mutta poika ei pysähtynyt. Hän tuli arkun viereen, katsoi naista ja veti taskustaan ryppyisen, taitellun paperin.
– Hän sanoi… että jos kuolee… minun pitää antaa tämä teille.
Hänen hiljainen äänensä viilsi salin läpi kuin terä.
Eleonoora katsoi poikaa kylmästi… kunnes näki tämän silmät.
Hän kalpeni heti.
Hänen kätensä alkoi vapista. Hän astui askeleen taaksepäin. Vieraat vaihtoivat hämmentyneitä katseita.
Poikaan katseessa oli jotain tuttua. Jotain sellaista, jonka nimeä tässä talossa ei ollut lausuttu kahteenkymmeneen vuoteen.
– Kuka sinä olet? – nainen kysyi käheästi.
Poika laski katseensa.
– Äitini sanoi… että te tiedätte.
Ilma tuntui pysähtyvän.
Eleonoora avasi paperin vapisevin käsin. Muste oli levinnyt, mutta muutama rivi näkyi vielä:
”Jos luet tämän, minulla ei ole enää aikaa. Poika on totuus. Vie hänet hänen luokseen. Ja sano hänelle: anna kello takaisin.”
Eleonooran huulet vapisivat.
– Valetta… tämä on valetta…
Poika astui lähemmäs.
– Hän sanoi myös… että se kello, jonka piilotitte.
Eräs vanha mies pudotti kävelykeppinsä. Nainen peitti suunsa kauhuissaan. Pappi astui taaksepäin.
Kaikki tiesivät, mistä kellosta puhuttiin.
Kultainen taskukello oli Viktorin suvun kuuluisa perintöesine. Se oli kadonnut vuosia sitten. Toiset väittivät sen tulleen varastetuksi, toiset sanoivat Viktor myyneen sen salaa. Kukaan ei ollut nähnyt sitä sen jälkeen.
Eleonoora alkoi hengittää raskaasti.
Sitten hän työnsi vapisevan kätensä takkinsa alle.
Ja veti kellon esiin.
Salissa kuului yhtä aikaa järkyttynyt huokaus.
– Tämä… tämä kuuluu minulle! – hän huusi.
– Ei – poika sanoi hiljaa. – Se kuuluu minulle.
Kaikki katsoivat, kun poika avasi kellon kannen.
Sisällä ei ollut rattaiden vieressä kaiverrusta, vaan pieni vanha valokuva.
Kuvassa nuori nainen istui sairaalasängyllä vastasyntynyt sylissään. Hänen vieressään seisoi Viktor, hymyillen ja käsi naisen olkapäällä.
Ja nainen ei ollut Eleonoora.
– Ei… ei… – nainen perääntyi. – Tämä ei voi olla totta…
Vanha mies astui eteenpäin silmät kyynelissä.
– Maria… – hän kuiskasi. – Keittäjän tytär.
Nimi räjähti salissa kuin ukkonen.
Maria oli kadonnut kaksikymmentä vuotta sitten. Ihmisille kerrottiin, että hän oli paennut. Toiset uskoivat hänen kuolleen. Kukaan ei etsinyt pitkään, sillä Eleonoora ilmoitti Marian olleen varas ja tuoneen häpeää talolle.
Poika nosti katseensa.
– Hän ei paennut. Hänet ajettiin pois.
Eleonoora huusi murtuneella äänellä:
– Valehtelet!
– Äitini kuoli eilen – poika vastasi. – Hän kertoi kaiken. Viktor oli isäni. Te maksoitte meille, jotta katoaisimme. Te uhkasitte häntä. Sanoitte, että jos hän palaa, viette lapsen pois.
Salissa vallitsi kuolemanhiljaisuus.
Arkussa makaava mies tuntui nytkin vaikenevan.
Poika kääntyi arkun puoleen.
– Et koskaan tullut etsimään meitä. Et kertaakaan.
Sitten hän katsoi Eleonooraa.
– Ja te pelkäsitte koko elämänne, että palaisimme.
Naisen polvet pettivät, ja hän kaatui marmorilattialle.
– Minä rakensin kaiken! Minä pelastin kaiken! – hän itki. – Ilman minua hänellä ei olisi ollut mitään!
– Ilman häntä teilläkään ei olisi ollut mitään – vanha mies sanoi hiljaa.
Vieraat alkoivat väistyä hänestä kauemmas. Nainen, jota hetki sitten kunnioitettiin, polvistui nyt lattialla kuin ihminen, jonka naamio oli revitty pois.
Poika sulki kellon kannen.
– En tullut rahan takia.
Eleonoora nosti kyyneliset kasvonsa.
– Miksi sitten?
Vastaus tuli kuin tuomio.
– Jotta näkisitte… että se, minkä hautasitte, palasi tänään.
Poika laski kellon arkun päälle.
– Pitäkää se hänen kanssaan. En tarvitse sitä.
Hän kääntyi ja käveli ovea kohti.
– Odota! – Eleonoora huusi. – Mikä sinun nimesi on?
Poika pysähtyi, mutta ei kääntynyt.