Ravintola kylpi pehmeässä, kultaisessa valossa. Viulu soi hiljaa, lähes hypnotisoivasti. Tarjoilijat liikkuivat äänettömästi, tarkasti, kuin varjot. Tämä ei ollut paikka kaikille — täällä istuivat vain ne, jotka olivat tottuneet valtaan ja arvostukseen.
Yhdessä keskipöydistä istui hän.
Šeikki. Mies, jonka läsnäolo yksin riitti hiljentämään ympäristön. Hänen ympärillään istuivat liikekumppanit, moitteettomasti pukeutuneina, valmiina nyökkäämään jokaiselle hänen sanalleen. Hän puhui rauhallisesti, mutta äänessä oli käskyttämisen tottumus.
Silloin pöydän luo tuli tarjoilija.
Nuori nainen. Huoliteltu. Katse rauhallinen, liikkeet varmat. Hän ei yrittänyt miellyttää — hän vain teki työnsä.
— Oletteko jo valinneet? — hän kysyi kohteliaasti.
Šeikki ei katsonut häntä heti.
Hän piti tarkoituksellisen tauon, ikään kuin korostaakseen etäisyyttä heidän välillään. Sitten hän nosti katseensa ja hymyili ylimielisesti.
— Kukaan ei kutsunut sinua, — hän sanoi kylmästi. — Mutta kun kerran olet tässä, kirjoita ylös. Ja yritä olla sekoittamatta mitään.
Pöydästä kuului hiljainen naurahdus.
Tarjoilija ei reagoinut.
Hän avasi muistivihkonsa ja alkoi kirjoittaa.
Šeikki jatkoi, nyt jo selvästi nauttien tilanteesta:
— Osaatko edes laskea? Vai pitääkö minun selittää sormilla? Tosin… — hän mittaili naista katseellaan ylhäältä alas — epäilen, että ymmärrät mistään mitään.
Jotkut kumppaneista vaihtoivat vaivautuneita katseita. Kukaan ei silti puuttunut tilanteeseen.
Nainen kirjoitti edelleen.
Rauhallisesti.
Tarkasti.
Hiljaa.
Ja juuri tuo hiljaisuus tuntui ärsyttävän häntä entistä enemmän.
Kun tilaus oli valmis, nainen sulki vihkonsa ja kääntyi lähteäkseen.
Silloin mies meni vielä pidemmälle.
Hän kääntyi kumppaneidensa puoleen ja vaihtoi arabiaksi, hymyillen ivallisesti:
— Katsokaa häntä… täydellinen haaremiin. Tällainen tottelee ja palvelee koko elämänsä. Tyhjä pää.
Pöydästä kuului hiljaista naurua.
Hän oli varma, ettei nainen ymmärtänyt sanaakaan.
Mutta tarjoilija pysähtyi.
Hitaasti.
Hän kääntyi takaisin.
Ja ensimmäistä kertaa katsoi häntä suoraan silmiin.
Ravintolaan laskeutui hiljaisuus.
Hän astui askeleen lähemmäs pöytää.
Ja puhui.
Arabiaksi.
Sujuvasti. Varmasti.
— Mielenkiintoista… — hänen äänensä oli rauhallinen, mutta terävä — puhutteko aina näin ihmisistä, jotka tekevät työnsä? Vai vain silloin, kun luulette, ettei teitä ymmärretä?
Nauru katkesi välittömästi.
Kasvot muuttuivat.
Joku suoristautui äkisti.
Šeikki jäi liikkumatta.
Nainen jatkoi:
— Puhutte palvelemisesta… mutta sekoitatte sen nöyryyttämiseen. Ne eivät ole sama asia.
Raskas hiljaisuus täytti tilan.
— Ja vielä yksi asia, — hän lisäsi kevyesti päätään kallistaen — kielen osaaminen ei tee ihmisestä älykästä. Eikä raha tee ihmisestä arvokasta.
Kukaan ei liikkunut.
Nainen laski vihkonsa rauhallisesti pöydälle.
— Tilaus on valmis kymmenen minuutin kuluttua, — hän sanoi sitten suomeksi, yhtä tyynesti kuin alussa.
Ja lähti pois.
Ilman kiirettä.
Ilman vihaa.
Ilman tarvetta todistaa mitään.
Pöytään jäi hiljaisuus.
Kukaan ei enää nauranut.
Kukaan ei katsonut häntä samalla tavalla kuin ennen.
Yksi kumppaneista sanoi hiljaa:
— Tällä kertaa… et tainnutkaan hallita tilannetta.
Šeikki ei vastannut.
Ensimmäistä kertaa sinä iltana häneltä puuttuivat sanat.
Sillä hän ymmärsi jotakin yksinkertaista, mutta raskasta:
todellinen valta ei ole muiden nöyryyttämistä.
Se on kyky olla tekemättä sitä.
Ja tämän opetuksen hän sai siltä, jota oli pitänyt kaikkein merkityksettömimpänä.